Kivillä on omat juttunsa

Ne kertovat toisilleen tarinoita siitä, mitä ovat nähneet ja kokeneet, eikä niitä voi lahjoa olemaan välittämättä maailman menosta. Ne ovat paljon vanhempia kuin muut olennot tällä vihreällä planeetalla, joten ovat ehtineet jo kasvaa täyteen kiven mittaansa ja kaivella elämänsä Mariaanien haudat.

Kivet ovat tottuneet siihen, että ihmiset kuiskivat metsässä salaisuuksiaan kun luulevat olevansa yksin tai kaksin. Ovat ne tottuneet myös huutoihin, joita ihmiset ja metsän eläimet kajauttavat elämäntuskissaan. Kunnon huuto kun auttaa kaikkiin vaivoihin, kivet tietävät.

 

 

 

Kivien mielestä saa rakastua vaikka joka päivä, ihan kehen tai mihin tahansa, eikä sitä ole rajoitettu tiettyyn sukupuoleen, sosiaaliseen luokkaan, siviilisäätyyn tai väriin. Kuten ei muotoonkaan, pehmeyteen tai kovuuteen, kokoon, tuoksuun tai muuhun sellaiseen. Rakastuminen on sallittua aina.

Ihan toinen asia sitten onkin omistaminen. Rakastuminen ja omistaminen ovat eri asioita, eivätkä kivet kannata minkään asian omistamista. Olento maassa kun ei omista edes itseään. Niin keho kuin sielukin kuuluvat maaplaneetalle ja universumille, eikä sille tosiasialle mahda mitään. Vaikka miten kovasti yrittäisi.

Kun päästää irti omistamisen tuskasta, olo kevenee ja jaksaa leikkiä huomattavasti useammin ja villimmin

 

 

 

Kivet pohtivat, miten elämäntyylillä voi vaikuttaa onnellisuuteen. Ovat arvioineet erilaisia elämäntyylejä kivisen aikansa kuluksi. Yksi kaveri veti aina ihan täysillä, kunnes hajosi lopulta itkemään. Tosin yleensä vasta sen jälkeen, kun muut jo itkivät hänen ympärillään.

Toisellä äärilaidalla sellainen vaatimattomampi tapaus säästeli ja säästeli, ei oikein uskaltanut edes rakastua, ettei vain sattuisi mitään.

”No, kukin tyylillän”, kivet pohtivat, mutta suosivat nykyisin itse melko kapeaa polkua, kuin rikas poikaparka Buddha konsanaan, joka etsi tasapainoa maailman laidoilta myös äärimmäisestä köyhyydestä. Ja löysi sen lopulta kuuluisalta keskitieltä.

”Jos ei ole käynyt äärilaidoissa, niin mistä sen tietää, milloin on keskitiellä? Ja kaiken huipuksi joskus ihmiset luulevat olevansa keskitiellä ja ovatkin äärilaidalla, milloin missäkin kulmassa tai reunassa. Ja silloin kun ovat keskitiellä, saattavat muut luulla heidän olevan äärilaidassa riippuen siitä missä äärilaidassa itse ovat.

Huh huh, kyllä on hankalaa olla keskitiellä”, kivet pohtivat, pistävät silmänsä kiinni ja antavat ilta-auringon lämmittää kivistä pintaansa. Siitä tulee melkoisen keskitiellä oleva fiilis.

 

 

 

Kivien mielestä menestynyt olento on sellainen, joka on löytänyt tasapainon. Eräät hyvin menestyneet olennot tunsivat hyvin metsässä samoillessaan syötävät kasvit eikä niille tullut nälkä, vaikka välillä vähän eksyikin.

Parhaimmistona kivet pitivät ihmisiä, joka tulivat hirvittävän hyvin toimeen erilaisten eläinten kanssa. Olivat ihmiskielellä muotoiltuna hyvin menestyneitä koirien, käärmeiden ja oravien silmissä.

 

 

 

 

 

Päivänä eräänä kivi lausui runon ihmiselle:
kiven viileys rakastaa sinua
tuntee pinnallaan ihmisen painon
joka kulkee oksien kahina askeleissaan
sisiliskojen pakoja jalkojen alta
mustarastaiden laulu lohduttaa
kuka meitä rakastaa jos me emme toisiamme

 

 

 

 

 

 

Osta koko suomenkielinen kirjanen omaan tai ystävän kirjahyllyyn OVH 9,90 e: 

12.90 Sis ALV 10%Lisää ostoskoriin

Verkkokaupasta saatavana myös englanninkielinen versio.

Elämän kutsu – runot

Syvällä ilossa

vitivalkoinen on yön hiljaisuus
ikiluontoa huutaa kuuman ihon alla

pohjalla tummakivisen kaivon
hullu olisi vasta herännyt sydän

jos nyt luovuttaa

kietoutuu ihmiseen kiivaana
ei voi järjellä korvata

eikä halua

tietämättä onko tarjolla mitään
enää huomenna

 

Prinssin maa

pimeää ei voi poistaa pimeydellä

tiesi sen jo ennen kuin aloitti

kaatoi silti itseensä pelon päälle valheen
joka muita ihmisiä kovasti miellytti

maalasi itsensä riikinkukon värein
metallia yllään itsevarmasti asteli

ei antanut tilaa totuudelle
sitäkin enemmän himojen hurmiolle

vaikeroi pelkäsi vihasi nautti
kantoi pelon kuin paha prinssi

kultaa sisällä sulaa metallia päällä
rakkaus kaskella

oli pahan prinssin ympärillä

 

Syli täynnä öitä

kastematoja varpaiden välissä
seisoo siinä kuin humalassa

silmät kohti metsää tuijottaa
mustan mullan maku suussa

rantaan päin rinnat koholla
vietelty vapauden makeudella

ottaa käteensä heinän
melkein myrskyn kaataman

luopuu maasta omilleen
antaa janon viedä mukanaan

ei tuhlaa päiviä öitä
haaveiluun ajatteluun

vaan syliin maan
tekopyhyytensä hautaa

päivää kaipaa kukaan

kun on öitä, joita voi ikuisesti
sylissään kantaa

 

Kivien unia

aistien valtakunnan kokonaisen maan galaksin
tuhansien tähtien unet kivet näkivät

ne nauroivat kuin kivet nauravat
tuhansia vuosia hiljaa

ne näkivät sodan murheen surun kuoleman
ihmisten hulluuden sen kaiken kivet näkivät

ne itkivät kuin kivet itkevät
tuhansia vuosia hiljaa

kivien itkun kuulivat kaukaiset tähdet
nojailivat öisin kallioihin

hieroivat lempeään valoaan
painoivat kiviä vasten

valkoisia hiuksiaan

ja kivet nauttivat
kun yötähdet tarjosivat

hehkuvaa rauhaa