Elämän kutsu – runot

Syvällä ilossa

vitivalkoinen on yön hiljaisuus
ikiluontoa huutaa kuuman ihon alla

pohjalla tummakivisen kaivon
hullu olisi vasta herännyt sydän

jos nyt luovuttaa

kietoutuu ihmiseen kiivaana
ei voi järjellä korvata

eikä halua

tietämättä onko tarjolla mitään
enää huomenna

 

Prinssin maa

pimeää ei voi poistaa pimeydellä

tiesi sen jo ennen kuin aloitti

kaatoi silti itseensä pelon päälle valheen
joka muita ihmisiä kovasti miellytti

maalasi itsensä riikinkukon värein
metallia yllään itsevarmasti asteli

ei antanut tilaa totuudelle
sitäkin enemmän himojen hurmiolle

vaikeroi pelkäsi vihasi nautti
kantoi pelon kuin paha prinssi

kultaa sisällä sulaa metallia päällä
rakkaus kaskella

oli pahan prinssin ympärillä

 

Syli täynnä öitä

kastematoja varpaiden välissä
seisoo siinä kuin humalassa

silmät kohti metsää tuijottaa
mustan mullan maku suussa

rantaan päin rinnat koholla
vietelty vapauden makeudella

ottaa käteensä heinän
melkein myrskyn kaataman

luopuu maasta omilleen
antaa janon viedä mukanaan

ei tuhlaa päiviä öitä
haaveiluun ajatteluun

vaan syliin maan
tekopyhyytensä hautaa

päivää kaipaa kukaan

kun on öitä, joita voi ikuisesti
sylissään kantaa

 

Kivien unia

aistien valtakunnan kokonaisen maan galaksin
tuhansien tähtien unet kivet näkivät

ne nauroivat kuin kivet nauravat
tuhansia vuosia hiljaa

ne näkivät sodan murheen surun kuoleman
ihmisten hulluuden sen kaiken kivet näkivät

ne itkivät kuin kivet itkevät
tuhansia vuosia hiljaa

kivien itkun kuulivat kaukaiset tähdet
nojailivat öisin kallioihin

hieroivat lempeään valoaan
painoivat kiviä vasten

valkoisia hiuksiaan

ja kivet nauttivat
kun yötähdet tarjosivat

hehkuvaa rauhaa

Vastaa